sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Mikä juoni? Mikä maa?


En lue yleensä mangasarjoja, joita useampi fiksuna pitämäni taho ei ole ensin suositellut juonen kannalta omaperäisenä ja esteettisesti viehättävänä, mutta aivan uteliaisuuttani lainasin täällä kotimaassa nyt vieraillessani kaupunginkirjaston sarjakuvahyllystä Hellsingin ensimmäisen, suomennetun osan. Lukukokemus oli nopea ja jokseenkin tuskallinen.
Kuten jokainen jossain vaiheessa elämäänsä luovan kirjoittamisen kurssilla käynyt on varmaan saanut kuulla, tosiasioilla ja uskottavuudella on suuri merkitys - myös kauhussa, scifissä ja fantasiassa, heti kun jotain todelliseen maantieteeseen tai historiaan liittyvää ollaan yhdistämässä mielikuvituksen tuottamiin juonikuvioihin. Englannissa asuvana koen tämän teoksen perusidean - protestanttisten ja katolisten tahojen fanaattisen vihamielisyyden ja siihen liittyvän sananvaihdon kerettiläisistä - epäuskottavan esimodernina. Euroopan maallistumisprosessin jälkeen katolisten ja protestanttien välillä ei ole enää mitään 1500-1600-luvun rintamalinjoja, enemmänkin, ainakin protestantit, varsinkin Englannissa keskittyvät nöyristelyyn, kuin palavaan taisteluun oikean uskon puolesta. Pohjois-Irlannissa enemmistö on protestantteja, joten mangan tekijä, Kohta Hirano tekee virheen kutsuessaan sitä katoliseksi alueeksi. Toisaalta, hän sekoittaa Irlannin ja Pohjois-Irlannin keskenään. Ehkä olisi kannattanut keksiä jotain fantasiamaita jos maantieto tuntuu liian vaativalta?
Juonellisesti tarina on, noh, aika juoneton. Vampyyrimytologian kanssa on näköjään haluttu olla omaperäisiä, joten kaikkia vampyyreita kutsutaan "draculoiksi" (naisvampyyreitä draculinoiksi!) Eikö tämä Vlad III:n postuumi häpäiseminen voisi jo loppua? Mies koki varmaan jo ihan tarpeeksi kovia todellisen elämänsä aikana. Hauska veto (sarkasmia), että tässä tarinassa vampyyrien uhrit muuttuvat ghouleiksi, paitsi neitsyet, jotka muuttuvat myös vampyyriksi. Tämä antaa epäilemättä materiaalia hyviin neitsytvitseihin. Vampyyriksi muuttuminen ei tunnu olevan mikään kuolemattoman sielun menettämisen paikka, koska bimbon "poliisitytöksi" kutsutun henkilön luonne ei oikeastaan muutu vampyyriksi tulon myötä.
Piirustusjälki on ankeaa, hahmot rumia ja taustat ns. matalan aidan osastoa. Alucardin suhteen on oltu huolellisimpia, koska hänellä tuntuu olevan jonkinlaista verenhimoista persoonallisuuttakin. Taistelukohtaukset ja isot aseet ovat sarjakuvan parasta antia, ja se, että joku kylä on nimetty Cheddariksi (sen niminen kylä tietenkin on olemassa, mutta silti) Loppuun liitetty pieni erillinen tarina on yllättäen hauskempi kuin muu osa mangaa - tai ainakin niin poliittisesti epäkorrekti, että alkaa naurattaa. Tappelut, pyssyt ja mahdolliset jatko-osien neitsytvitsit eivät kuitenkaan houkuttele toisen osan pariin, koska en ole 15-vuotias poika. Korostan kuitenkin, ettei tässä ole kyse pelkästään siitä, että en ole kohderyhmää. Tuleville vampyyrisarjakuvien tekijöille suosittelisin Draculan unohtamista ja jotain aidosti ennennäkemätöntä mytologiaa. Tai alkuperäisen vampyyrimytologian käyttöönottoa. Unohtakaa Stoker. Ottakaa selvää oikeasta Vlad Draculista. Ottakaa selvää historiasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti