perjantai 17. huhtikuuta 2009

Outoja sukulaisia oudoissa paikoissa

Jeff Longin Helvetin piirit (the Descent) on tähän mennessä hienoin kirjaloytoni tänä vuonna. Se ei ole täydellinen kirja, siinä on virheitä, tylsiä kohtia ja epämääräinen loppu. Se yrittää olla yhtä aikaa seikkailua, spefiä, kauhua, trilleriä, uskonnollista pohdintaa ja mytologiaa. Joitain arvostelijoita on häirinnyt suuresti tuo hyppeleminen tyylistä toiseen. Ensin yksi luku runollisiin mittasuhteisiin kasvavaa painajaista ja sitten jotain armeijaseikkailua heti perään. Itse pidän nimenomaan näin epätasaisista kirjoista, onhan suosikkini Charles Maturinin Melmoth the Wanderer jota on helpointa kuvata ruokatermeillä: sillisalaatti ja sipuli.

Helvetin piirit alkaa sekä hauskalla, että pelottavalla kohtauksella, jossa joukko new-age trekkereitä eksyy vuoristovaelluksellaan. Heidä oppaansa, Ike, vie ryhmän suojaan luolaan, josta loytyy kuollut mies, täynnä tatuointeja, arpia ja ihomaalausta, jolla hän on itse kertonut oman nimensä: Isaac, ja elämäntarinansa. Kirjoitukset viittaavat orjaan, joka on rakastanut omistajaansa. Lopulta koko turistiryhmä päätyy maan alla vaanivien hurjien olentojen kynsiin ja kaikki vaikuttavat menehtyvän. Kirjan mielenkiintoisimmat henkilot: Isaac ja Ike esitellään näin jo aivan alussa. Kirjan sankaritar on nunna Ali, mistä plussapisteitä kirjailijalle. Koska nainen on nunna, romanssi etenee asianmukaisen hitaasti eikä pääse haittamaan mielenkiintoisempia juonenkuvioita.

Kirjan alkupuolella käy ilmi, että maapallon alapuolella, syvissä tunneleissa, elää hadaaleiksi kutsuttu laji, joka on koko ihmiskunnan historian ajan toiminut inspiraationa helvetin ja demonien mytologialle. Heidän asuinmaansa, maapallon syvyydet, ovat täynnä luonnonvaroja, joten tieto tunneleista laukaisee 1800-luvun kolonialisaatioinnostukseen verrattavissa olevan ryntäyksen maan uumeniin. Alisen maan tutkimuksen bisnespiirteet kuvataan ns. perussetillä ahneudesta ja alkuasukkaiden hävittämisestä. Kun suuryhtioitä kiinnostavat kaikki nuo luonnonvarat, seikkailijoita valloittamattomat maat ja armeijaa uusien vihollisten tuhoaminen, uskonnolliset tahot alkavat pohtia, josko maan alta loytyisi itse pääpiru. Uskonnollinen pikku salaseura ujuttaa Alin tutkijaryhmän mukaan hadaalien maille. Tuo matka halki helvetin on merkillinen sekoitus seikkailumieltä ja äärimmäisen raadollisesti kuvattua sivistyksen rappiota, nälkää ja painajaisnäkyjä. Oppaana toimii jälleen Ike, joka on elänyt vuosia hadaalien parissa; heidän orjanaan ja lopulta jonkinlaisena muiden orjien valvojana.

Kirjassa ei missään vaiheessa mennä varsinaisesti hadaalin pään sisään, mutta jo hadaalien parissa eläneet ihmiset muuttuvat tarpeeksi eksoottisiksi hirvioiksi. He eivät näytä enää ihmisiltä ja jotkut heistä ovat myos täysin hadaalien puolella. Hadaalit kuvataan äärimmäisen julmiksi ja pelottaviksi, kauan sitten he ovat olleet sivilisaationsa huipulla, mutta nyt unohtaneet vanhan kirjakielensä ja historiansa. Ihmiset ovat heille karjaa ja ruokaa. He itse ovat ihmisen kolonisaation uhreja, mutta eivät todellakaan mitään jaloja villejä. Kirjan hadaaliosuudet tuovat mieleen Clive Barkerin ja ovat melkoisessa ristiriidassa tieteellisen seikkailun kanssa. Vahingossa hadaaliluolaan pudonneen perhosenkerääjän lyhyt tarina, joka on yhtä aikaa inhottavan julma ja lopulta kummallisella tavalla kaunis on oma suosikkini.

Viimeisissä luvuissa näyttämolle astuu lopulta itse Saatana, joka on yhtä aikaa hadaali ja ihminen, soturikuningas ja tutkijaryhmään soluttautunut kirkonmies. Saatana on kutsunut kansansa pakopaikkaan maan syvempiin uumeniin ja samaan aikaan ihmiset valmistautuvat hävittävään biologisella sodankäynnillä koko hadaalilajin. Loppu on kaikkea muuta kuin sulava ja tyydyttävä, mutta paikoitellen visuaalisesti vaikuttava. Mielenkiintoisinta lopussa on Iken, tuon loputtoman taitavalta ja itsenäiseltä vaikuttavan oppaan käytos - hän sekä polvistuu noyränä orjana isäntänsä eteen, että haluaa pelastaa Alin, johon on rakastunut.

Jatko osa Helvetin piireihin ilmestyi vähän aikaa sitten. Mikä nyt pahan tappaisi? Jeff Longin muiden kirjojen takakansien ja arviointien perusteella epäilen Helvetin piirien kuuluvan lopulta näiden ihan vahingossa upeiden kirjojen sarjaan, samalla tavalla kuin Haggardin Kuolemattoman kuningattaren tai tuon Melmoth the Wandererin. Outo kirja se on ehdottomasti. Suomessa se on tyrkyllä jokaisessa kirjakaupassa, mutta Englannissa suorastaan mahdoton saada muualta kuin internetistä. Toivon vilpittomästi, että hadaalien tarina jatkuisi vielä loputtomasti ja muodostuisi Cthulhu-tyyppiseksi mytologiaksi (ilman niitä pehmoleluja kuitenkin) Yhtä kovasti toivon, ettei se ikinä saa sellaista kulttiarvoa, että päätyisi akateemisen kirjallisuudentutkimuksen raatelemaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti