Laadusta ja outoudesta

Olen lukenut kirjoja laidasta laitaan 8-vuotiaasta asti. Sekä kirjallisuuden virallisia klassikoita, että heikkoa tusinatavaraa (Victoria Holtin kartanoromansseja), huumorimielessä heikkolaatuisia kulttikirjoja (Lost Souls) sekä loytänyt jossain vaiheessa omat suosikkini. Jotkut suosikkini eivät kuulu ns. kirjallisuuden kaanoniin (Runotytot), jotkut taas kuuluvat (Dostojevski) ja jotkut taas loytyvät halveksituista genreistä, kuten scifistä tai kauhusta.

Olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että hyvä kirja ei välttämättä ole sama asia kuin hyvin kirjoitettu. Flaubertin Madame Bovary on kirjoitettu täydellisesti: kaikki langat solmitaan lopussa yhteen, ajankuva, luonnekuvaus ja kieli on loppuun asti mietittyä ja yhtenäistä. Kirja on myos jollain tavalla ikävystyttävä, liian kyyninen ja sen henkilohahmot niin vastemielisiä, että koko tarina herättää turhaantumisentunteen kahdella tasolla: koska ei itse osaa kirjoittaa noin hyvin ja koska inhoaa kaikki henkiloitä niin paljon.

Toisaalta kirjojen klassikkoarvo ei vielä takaa taiturimaista kirjoitusta. Pääsisiko Dostojevski edes läpi kustantajalta nykyään? Korvaavatko unohtumattomat henkilot, kiehtovat filosofiset pohdinnat ja ylikierroksilla käyvä dialogi loppuun asti hiotun, virheettomän juonenkuljetuksen?

Olen ottanut hyvän ja huonon kirjallisuuden rinnalle oman laatua kuvaavan käsitteen: outo kirjallisuus. Jotkut kirjat ovat sekä kiistatta hyviä, että ehdottomasti outoja (Karamazovin veljekset), jotkut taas laadullisesti heikompia, mutta nerokkaan outoja (Lovecraft) Outoja kirjoja on hauska metsästää, etsiä muilta kirjojen ystäviltä vinkkejä ja johtolankoja. Joskus ne ovat outoja meidän aikakaudellemme vieraan ajattelutavan takia, joskus koska ne ovat niin eksoottisia (mangan suosio saattaa hyvinkin johtua tuosta outousaspektista) ja joskus ne ovat outoja aivan vahingossa.

Tässä listani teoksista, joista nautin tuon outouden takia. Joukossa on sekä näytelmiä, runoja, että kirjoja

Euripides - Bakkantit
Selitähän nyt tämän näytelmän opetus sillä tavalla, ettei se vaikuttaisi todella epäilyttävältä.
Plutakhoras - Kuuluisien miesten elämänkertoja
Nykyihmiselle vierasta mutta sitäkin kiehtovampaa kunnian ja moraalin korostamista, joka saa Rooma-sarjan kirjoittajat vaikuttamaan likaviemäreiltä.
Walther von der Vogelweide - Palästinalied
Sekä vieras, että oudon tottu laulu ristiretkistä, joka alkaa sanoilla: nyt olen loytänyt elämälleni tarkoituksen
(valtava aukko renessanssi-1600-välillä. varmasti paljon aarteita, joista en ole kuullutkaan)
Erasmus Darwin - Loves of the plants
Runomuotoista kasvioppia, jossa tiede, mytologia ja taide sekoittuvat nykyihmistä kummastuttavalla tavalla.
William Godwin - Caleb Williams
Propagandaa ja trilleriä samassa paketissa, joka on lopulta aika kummallinen
Tuntematon - The Spectre Bride
Pieni tarina, joka sekoittaa ylivedettyä romantiikkaa ja moralisointia
Charles Maturin - Melmoth the Wanderer
Suosikkikirjani, joka vaatii pitkää pinnaa ja loppuviitteitä
Edgar Allan Poe - Dream-Land
Tai oikeastaan mikä tahansa Poen runoista
Dostojevski - Karamazovin veljekset
Ainoa virallisesti hyvä klassikko listassa. Pitkälti dialogin ja henkilokaartin ansiosta
James Thomson- City of the dreadfull night
Tästä mallia todelliseen synkistelyyn gootit ja ernut!
H.R Haggard - Kuolematon Kuningatar
Vahingossa hieno kirja, joka alkaa Indiana Jones-tyyppisenä seikkailuna mutta lisää kierroksia loppua kohden. Ei joka kirjassa kuitenkaan tanssita muumiosoihtujen valossa
Maila Talvio - Pimeän pirtin hävitys
Outoa melodraamaa kotimaisissa maisemissa
William Hope Hodgson - Night Land
Sietämätontä tekoarkaaista tekstiä, mutta saa paljon anteeksi luomansa hienon maailman takia
Stanislav Lem - Solaris
Tuntematon elämä avaruudessa voi olla muutakin kuin heikosti verhottua nykypolitiikan kommentointia. Se voi olla jotain paljon syvempää
James Tiptree Jr - And I awoke and found me here at the cold hill's side
Lyhyt scifitarina, joka sai avaruusoliot yhtäkkiä tuntumaan uudelta ja ihmeelliseltä aiheelta. Kuvaa ihmisten suhdetta vieraaseen (kulttuurintutkimuksen vanha kunnon termi Other) lauseella "Cargo cult of the soul" Tämä itse asiassa taitaa vaatia ihan oman kirjoituksensa.
George R.R Martin - Fevre Dream
Ainoa vampyyrikirja, jota suosittelen vilpittomästi muussakin kuin huumorimielessä.
Jeff Long - Helvetin piirit
Uusin suosikkini

Sama outouskriteeri pätee myos elokuvissa ja niin Metropolis on suosikkini, vaikka sen juonenkuljetuksessa on niin paljon toivomisen varaa. Ja loppuratkaisussa.

Outoja sukulaisia oudoissa paikoissa

Jeff Longin Helvetin piirit (the Descent) on tähän mennessä hienoin kirjaloytoni tänä vuonna. Se ei ole täydellinen kirja, siinä on virheitä, tylsiä kohtia ja epämääräinen loppu. Se yrittää olla yhtä aikaa seikkailua, spefiä, kauhua, trilleriä, uskonnollista pohdintaa ja mytologiaa. Joitain arvostelijoita on häirinnyt suuresti tuo hyppeleminen tyylistä toiseen. Ensin yksi luku runollisiin mittasuhteisiin kasvavaa painajaista ja sitten jotain armeijaseikkailua heti perään. Itse pidän nimenomaan näin epätasaisista kirjoista, onhan suosikkini Charles Maturinin Melmoth the Wanderer jota on helpointa kuvata ruokatermeillä: sillisalaatti ja sipuli.

Helvetin piirit alkaa sekä hauskalla, että pelottavalla kohtauksella, jossa joukko new-age trekkereitä eksyy vuoristovaelluksellaan. Heidä oppaansa, Ike, vie ryhmän suojaan luolaan, josta loytyy kuollut mies, täynnä tatuointeja, arpia ja ihomaalausta, jolla hän on itse kertonut oman nimensä: Isaac, ja elämäntarinansa. Kirjoitukset viittaavat orjaan, joka on rakastanut omistajaansa. Lopulta koko turistiryhmä päätyy maan alla vaanivien hurjien olentojen kynsiin ja kaikki vaikuttavat menehtyvän. Kirjan mielenkiintoisimmat henkilot: Isaac ja Ike esitellään näin jo aivan alussa. Kirjan sankaritar on nunna Ali, mistä plussapisteitä kirjailijalle. Koska nainen on nunna, romanssi etenee asianmukaisen hitaasti eikä pääse haittamaan mielenkiintoisempia juonenkuvioita.

Kirjan alkupuolella käy ilmi, että maapallon alapuolella, syvissä tunneleissa, elää hadaaleiksi kutsuttu laji, joka on koko ihmiskunnan historian ajan toiminut inspiraationa helvetin ja demonien mytologialle. Heidän asuinmaansa, maapallon syvyydet, ovat täynnä luonnonvaroja, joten tieto tunneleista laukaisee 1800-luvun kolonialisaatioinnostukseen verrattavissa olevan ryntäyksen maan uumeniin. Alisen maan tutkimuksen bisnespiirteet kuvataan ns. perussetillä ahneudesta ja alkuasukkaiden hävittämisestä. Kun suuryhtioitä kiinnostavat kaikki nuo luonnonvarat, seikkailijoita valloittamattomat maat ja armeijaa uusien vihollisten tuhoaminen, uskonnolliset tahot alkavat pohtia, josko maan alta loytyisi itse pääpiru. Uskonnollinen pikku salaseura ujuttaa Alin tutkijaryhmän mukaan hadaalien maille. Tuo matka halki helvetin on merkillinen sekoitus seikkailumieltä ja äärimmäisen raadollisesti kuvattua sivistyksen rappiota, nälkää ja painajaisnäkyjä. Oppaana toimii jälleen Ike, joka on elänyt vuosia hadaalien parissa; heidän orjanaan ja lopulta jonkinlaisena muiden orjien valvojana.

Kirjassa ei missään vaiheessa mennä varsinaisesti hadaalin pään sisään, mutta jo hadaalien parissa eläneet ihmiset muuttuvat tarpeeksi eksoottisiksi hirvioiksi. He eivät näytä enää ihmisiltä ja jotkut heistä ovat myos täysin hadaalien puolella. Hadaalit kuvataan äärimmäisen julmiksi ja pelottaviksi, kauan sitten he ovat olleet sivilisaationsa huipulla, mutta nyt unohtaneet vanhan kirjakielensä ja historiansa. Ihmiset ovat heille karjaa ja ruokaa. He itse ovat ihmisen kolonisaation uhreja, mutta eivät todellakaan mitään jaloja villejä. Kirjan hadaaliosuudet tuovat mieleen Clive Barkerin ja ovat melkoisessa ristiriidassa tieteellisen seikkailun kanssa. Vahingossa hadaaliluolaan pudonneen perhosenkerääjän lyhyt tarina, joka on yhtä aikaa inhottavan julma ja lopulta kummallisella tavalla kaunis on oma suosikkini.

Viimeisissä luvuissa näyttämolle astuu lopulta itse Saatana, joka on yhtä aikaa hadaali ja ihminen, soturikuningas ja tutkijaryhmään soluttautunut kirkonmies. Saatana on kutsunut kansansa pakopaikkaan maan syvempiin uumeniin ja samaan aikaan ihmiset valmistautuvat hävittävään biologisella sodankäynnillä koko hadaalilajin. Loppu on kaikkea muuta kuin sulava ja tyydyttävä, mutta paikoitellen visuaalisesti vaikuttava. Mielenkiintoisinta lopussa on Iken, tuon loputtoman taitavalta ja itsenäiseltä vaikuttavan oppaan käytos - hän sekä polvistuu noyränä orjana isäntänsä eteen, että haluaa pelastaa Alin, johon on rakastunut.

Jatko osa Helvetin piireihin ilmestyi vähän aikaa sitten. Mikä nyt pahan tappaisi? Jeff Longin muiden kirjojen takakansien ja arviointien perusteella epäilen Helvetin piirien kuuluvan lopulta näiden ihan vahingossa upeiden kirjojen sarjaan, samalla tavalla kuin Haggardin Kuolemattoman kuningattaren tai tuon Melmoth the Wandererin. Outo kirja se on ehdottomasti. Suomessa se on tyrkyllä jokaisessa kirjakaupassa, mutta Englannissa suorastaan mahdoton saada muualta kuin internetistä. Toivon vilpittomästi, että hadaalien tarina jatkuisi vielä loputtomasti ja muodostuisi Cthulhu-tyyppiseksi mytologiaksi (ilman niitä pehmoleluja kuitenkin) Yhtä kovasti toivon, ettei se ikinä saa sellaista kulttiarvoa, että päätyisi akateemisen kirjallisuudentutkimuksen raatelemaksi.

Mikä juoni? Mikä maa?

En lue yleensä mangasarjoja, joita useampi fiksuna pitämäni taho ei ole ensin suositellut juonen kannalta omaperäisenä ja esteettisesti viehättävänä, mutta aivan uteliaisuuttani lainasin täällä kotimaassa nyt vieraillessani kaupunginkirjaston sarjakuvahyllystä Hellsingin ensimmäisen, suomennetun osan. Lukukokemus oli nopea ja jokseenkin tuskallinen.

Kuten jokainen jossain vaiheessa elämäänsä luovan kirjoittamisen kurssilla käynyt on varmaan saanut kuulla, tosiasioilla ja uskottavuudella on suuri merkitys - myös kauhussa, scifissä ja fantasiassa, heti kun jotain todelliseen maantieteeseen tai historiaan liittyvää ollaan yhdistämässä mielikuvituksen tuottamiin juonikuvioihin. Englannissa asuvana koen tämän teoksen perusidean - protestanttisten ja katolisten tahojen fanaattisen vihamielisyyden ja siihen liittyvän sananvaihdon kerettiläisistä - epäuskottavan esimodernina. Euroopan maallistumisprosessin jälkeen katolisten ja protestanttien välillä ei ole enää mitään 1500-1600-luvun rintamalinjoja, enemmänkin, ainakin protestantit, varsinkin Englannissa keskittyvät nöyristelyyn, kuin palavaan taisteluun oikean uskon puolesta. Pohjois-Irlannissa enemmistö on protestantteja, joten mangan tekijä, Kohta Hirano tekee virheen kutsuessaan sitä katoliseksi alueeksi. Toisaalta, hän sekoittaa Irlannin ja Pohjois-Irlannin keskenään. Ehkä olisi kannattanut keksiä jotain fantasiamaita jos maantieto tuntuu liian vaativalta?

Juonellisesti tarina on, noh, aika juoneton. Vampyyrimytologian kanssa on näköjään haluttu olla omaperäisiä, joten kaikkia vampyyreita kutsutaan "draculoiksi" (naisvampyyreitä draculinoiksi!) Eikö tämä Vlad III:n postuumi häpäiseminen voisi jo loppua? Mies koki varmaan jo ihan tarpeeksi kovia todellisen elämänsä aikana. Hauska veto (sarkasmia), että tässä tarinassa vampyyrien uhrit muuttuvat ghouleiksi, paitsi neitsyet, jotka muuttuvat myös vampyyriksi. Tämä antaa epäilemättä materiaalia hyviin neitsytvitseihin. Vampyyriksi muuttuminen ei tunnu olevan mikään kuolemattoman sielun menettämisen paikka, koska bimbon "poliisitytöksi" kutsutun henkilön luonne ei oikeastaan muutu vampyyriksi tulon myötä.

Piirustusjälki on ankeaa, hahmot rumia ja taustat ns. matalan aidan osastoa. Alucardin suhteen on oltu huolellisimpia, koska hänellä tuntuu olevan jonkinlaista verenhimoista persoonallisuuttakin. Taistelukohtaukset ja isot aseet ovat sarjakuvan parasta antia, ja se, että joku kylä on nimetty Cheddariksi (sen niminen kylä tietenkin on olemassa, mutta silti) Loppuun liitetty pieni erillinen tarina on yllättäen hauskempi kuin muu osa mangaa - tai ainakin niin poliittisesti epäkorrekti, että alkaa naurattaa. Tappelut, pyssyt ja mahdolliset jatko-osien neitsytvitsit eivät kuitenkaan houkuttele toisen osan pariin, koska en ole 15-vuotias poika. Korostan kuitenkin, ettei tässä ole kyse pelkästään siitä, että en ole kohderyhmää. Tuleville vampyyrisarjakuvien tekijöille suosittelisin Draculan unohtamista ja jotain aidosti ennennäkemätöntä mytologiaa. Tai alkuperäisen vampyyrimytologian käyttöönottoa. Unohtakaa Stoker. Ottakaa selvää oikeasta Vlad Draculista. Ottakaa selvää historiasta.