Okakura Kakuzon The Book of Tea on pitkä essee kolmesta suosikkiaiheestani: historiasta, traditiosta ja teestä. Latasin tämän 1906 kirjoitetun klassikon Kindleeni ja luin sitä muuttokiireiden keskellä mieheni katsoessa jotakin hermoja kiristävää dokumenttia black metal-musiikista. Ei siis kaikista meditatiivisin momentti, mutta silti tämä kirja toimi kuin taika ja sai minut unohtamaan hetkeksi kiireeni ja vei minut maailmaan, jonne kuljetaan japanilaisen puiston läpi graniittilyhtyjen reunustamia astuinkiviä pitkin.
Tee on yksi elämäni suurimmista nautinnoista. Tutkin erimaalaisia ja erimakuisia teelaatuja, luen niiden historiasta, tarkkailen millainen tee sopii mihinkin aikaan päivästä, kulutan kymmeniä kuppeja teetä halvasta muruteestä huolella haudutettuun irtoteehen ja käytän joskus termiä "tee-ekstaasi". Okakura Kakuzo jakaa rakkauteni tuota juomaa kohtaan. Hän oli omana aikanaan sivistynyt kulttuuri-asiantuntija, joka kirjoitti teoksensa englanniksi, ulkomaista yleisoä silmälläpitäen. Tämän takia kirja on hiukan epätasainen sekoitus universaalia viisautta, ajatuksia herättäviä tarinoita, kauniita kuvia ja länsimaihin kohdistuvaa kritiikkiä, joka varmasti tekee vaikutuksen kaikkea eksoottista ihailevaan rousseaulaiseen tyyppiin, mutta osoittaa sen, että länsimaiden klassinen traditio ei ole avautunut kirjoittajalle ollenkaan. Aluksi tämä häiritisi minua melkoisesti, mutta sitten laitoin tuon kirjoitusajankohdan piikkiin - Okakura Kakuzo kirjoitti aikakaudella jolloin eurooppalaiset itsekään eivät enää välittäneet klassisesta traditiosta muuta kuin hyvin pinnallisessa koristelumielessä. Palaan myohemmin siihen kohtaan, joka paljastaa tuon aukon kirjoittajan, ja ehkä myos hänen länsimaisten kontaktiensa sivistykessä.
Kirjassa on niin paljon kauniita ja ajatuksia herättäviä kohtia, että voisin siteerata sitä loputtomiin. Jo ensimmäisellä sivulla teen filosofista ja spirituaalista puolta avataan näillä sanoilla:
Teaism is a cult founded on the adoration of the beautiful among the sordid facts of everyday existence. It is essentially a worship of the Imperfect, as it is a tender attempt to accomplish something possible in this impossible thing we call life
Kirjan ensimmäinen luku ei ole sieltä rakentavimmasta päästä - aluksi luetellaan länsimaisten stereotypioita aasialaisista ja toisinpäin. Tuo kaikki on aina ikävystyttävää, mutta onneksi Okakura Kakuzo pelastaa maineensa silmissäni paljastamalla myos tietävänsä paljon eurooppalaisesta teehistoriasta ja teehen liittyvästä romantiikasta. Liittyyhän tee jopa Yhdysvaltojen itsenäisyystaisteluun! Luvun lopussa kirjoittaja tulkitsee teen hiukan surumielisenä sinä asiana, joka lähentää näitä välillä sotatantereilla kohtaavia mantereita:
Perhaps nowadays it is our demure contemplation of the Imperfect that the West and the East can meet in mutual consolation
Tätä seuraa mielenkiintoinen osio teen historiasta - miten sitä ensin valmistettiin kakuiksi, sitten vispattavaksi jauhoksi (kuten vieläkin teeseremoniassa) ja lopulta haudutettavaksi. Tämä kaikki vaikutti myos keramiikkatyylien kehitykseen - keramiikka on siitä erikoinen asia omalla kohdallani, että tiedän hyvin paljon länsimaisesta keramiikasta, mutta se ei juurikaan vetoa minuun estettisesti, toisin kuin japanilainen keramiikka, josta pidän paljon enemmän. Historialukua seuraa teetä taoismin ja zen-filosofian kautta tulkitseva luku.
Sitten seuraa suosikkini, eli teeseremonian eri elementtejä: teehuoneen arkkitehtuuria ja ympäristoä, sen koristelua, kuvataidetta ja kukka-asetelmia käsittelevät luvut. Jo alku naurattaa suomalaista:
To European architects brought up on the traditions of stone and brick construction, our Japanese method of building with wood and bamboo seems scarcely worthy to be ranked as architecture.
Niin. Ihmeellistä, että jotkut jossain eksoottisessa maassa rakentavat puusta! Mutta täytyy tietenkin pitää mielessä, että Suomi ja Skandinavia (ja Baltia, Venäjä...no, onhan näitä) ovat arkkitehtuuriltaan hyvin erilaisia kuin Manner-Eurooppa. Täällä Englannissa puutalot todellakin ovat jotain ihmeellistä, uusi muoti, joka assosioituu nykyajan ekoasumiseen.
Teehuone on taidokas yhdistelmä vaatimattomuutta ja esteettisyyttä - jo sinne johtavien askelmien täytyy kuvastaa tavoiteltua esteettistä elämystä. Teehuone on pieni - ehkä 1700-luvun eurooppalaisen kabinetit, nuo kartanonomistajien yksityiset harrastus-ja rentoutumishuoneet saivat inspiraatiota Aasian teemajoista? Kirjoittaja pohtii Japanin arkkitehtuurin vaiheita, mennyttä suuruutta ja nykyistä esteettisyyden puutetta ja voin täydestä sydämestä yhtyä hänen toiveeseensa:
Would that we loved the ancients more and copied them less!
Teehuoneen sisustuksessa on tärkeätä välttää samojen aiheiden ja värien toistoa. Jos koristeena on eläviä kukkia, ei huoneessa saa olla maalausta joka esittää kukkia. Teekannu ja kuppi eivät saa olla samanvärisiä.
Tätä kohtaa seuraa kirjan omituisin vertailu Idän ja Lännen välillä ja se, joka mielestäni paljastaa kirjoittajan, ja ehkä hänen länsimaisten tuttaviensakin (jos nämä eivät kerta ole valistaneet kirjoittajaa asian suhteen) tietämättomyyden eurooppalaisesta klassisesta traditiosta. Se, että länsimaissa pyrittiin klassisessa arkkitehtuurissa symmetriaan nyt on itsestäänselvyys, me jälkipolvet ihmettelemme "sokeita" ikkunoita ja ovia jotka kartanoissa eivät johda mihinkään. Mutta tämä:
Many a time have we sat at a festive board contemplating, with a secret shock to our digestion, the representation of ambudance on the dining-room walls. Why these pictured victims of chase and sport, the elaborate carvings of fishes and fruit?
Kirjoittajan mieleen ei sitten tullut ottaa selvillä tämän tradition juuria, vaikka hän itse syyttää länsimaisia siitä, että nämä eivät ymmärrä hänen kulttuuriaan. Tuohon on montakin vastausta: metsästys osana aristokratian kulttuuria, huoneiden distribuutio, johon liittyy se, että nuo paljon parjatut stucco-ja puukoristeet paljastavat symboliikan ja kuvaston avulla huoneen funktion - samalla tavalla kuin japanilaisessa traditiossa kyse on esteettisestä elämyksestä, joka vaatii sen ymmärtämistä, vaikka tavoitteet ovatkin täysin erilaiset. Oli Eurooppalainen klassinen tyyli sitten nykykatsojan mieleen tai ei, soisin ihmisten pyrkivän ymmärtämään sitä ja arvostamaan sen pyrkimyksiä.
Tätä seuraa mielenkiintoinen luku kuvataiteista. Siitä millaisia tunteita taide herättää katsojassa. Massojen taideharrastuksen pinnallisuus herättää vastustusta - mieleen tulee se, miten Louvressa kaikki parveilevat Mona Lisan luo ja kävelevät suoraa muiden Renessanssiaarteiden ohi.
It must be regretted that so much of the apperent enthusiasm for art at the present day has no foundation in real feeling. In this democratic age of ours men clamour fr what is popularly considered the best, regardless of their feelings. They want the costly, not the refined, the fashionable, not the beautiful.
Seuraava luku on omistettu teehuoneen kukka-asetelmille. Tämäkin alkaa hiukan ärsyttävällä tavalla - ensin kirjoittaja suree katkaistujen kukkien "uhraamista" ja tietenkin moittii länsimaista tapaa koristella kukilla. Siinä vaiheessa kun kirjoittaja siteeraa Keisarinna Komion runoa siitä, miten hänen kukan katkova kätensä saastuttaa kukkaa ja miten hän tarjoaa kukan kaikille historian Buddhille, oma kärsivällisyyteni itämaisen viisauden suhteen alkoi riippua viimeisen langan varassa. Tapansa mukaan kirjoittaja kuitenkin vetää takaisin sanomalla, että ei kannata olla liian sentimentaalinen.
Kukat on syytä valita vuodenajan mukaan sitä mielessäpitäen mitä vuodenaikaa me odotamme. Lopputalvella kukat kertovat alkavasta keväästä ja niin edelleen. Kukat yhdistetään kuvataiteisiin ja suitsukkeeseen ja nämä yhdessä muodostavat kauniin kokonaisuuden.
Japanissa on vieläkin teehuoneita ja maassa vieraillessa eurooppalainen huomaa aina, miten paljon japanilaiset vielä kunnioittavat traditioitaan. He tuntevat menneisyytensä - samoin kuin kiinalaiset, ja yhdistävät sen vaivattomasti nykyaikaan. Kumpikin on tärkeä osa identiteettiä, kumpaakaan ei hylätä toisen puolesta. Tämä on asia, jota itse kadehdin aasialaisissa, on surullista, miten eurooppalainen traditio on kadonnut lähes kokonaan. Samalla tavalla kuin kirjan japanilainen kirjoittaja, nykyinen eurooppalainen kulkee kotimaansa arkkitehtuurin keskellä ymmärtämättä sitä. Traditio ei tarkoita täydellistä takertumista menneeseen, talojen muuttumista museoksi tai kaiken modernin hylkäämistä - ei mitään sellaista, mitä eksentrikot harrastivat 1800-luvulla sulkeutuessaan kartanoihinsa edellisen vuosisadan taideaarteiden keskelle. Kyse on elävästä suhteesta yksilon ja ympäriston välillä.
tiistai 20. maaliskuuta 2012
lauantai 17. maaliskuuta 2012
Kultilla kulttia vastaan ja muita nykymaailman omituisuuksia
Harva meistä onnistui välttymään Kony 2012-videolta viime viikolla. (En linkitä sitä tässä, koska en halua olla omalta osaltani vastuussa sen leviämisestä). Amerikkalainen hyväntekeväisyysjärjesto julkaisi nettilevitykseen LRA:n kapinallisjoukon johtajan pidättämisen puolesta kampanjoivan puolituntisen materiaalia, jonka kutsuminen manipulatiiviseksi propagandaksi olisi kohteliaisuus sen tekijoitä kohtaan. Useampi kaverini linkitti tuota Facebookissa ja se nähtävästi levisi hämmästyttävän nopeasti, pääsi uutisiin ja lopulta joutui kritiikin kohteeksi monestakin eri syystä. Videon takana olevaa järjestoä nimeltä Invicible Children, syytettiin taloudellisesta epärehellisyydestä. Jotkut ugandalaiset kommentoijat syyttivät videota ja, ärsyttävää kyllä, koko Läntistä kulttuuripiiriä, Valkoisen Miehen taakasta. Parhaat kriitikoista kuitenkin puuttuivat videon varsinaiseen ongelmaan: se ei antanut kovinkaan tarkkaa tai paikkaansa pitävää informaatiota tuosta konfliktista, johon LRA ja Joseph Kony on osallinen. Kyse ei ole nimittäin Ugandan sisällissodasta, vaan koko lähialuetta koskevasta heimo/kapinallissodasta, jossa monet LRA-tyyppiset ryhmät ovat olleet mukana huseeraamassa jo pidemmän aikaa.
Minulle Joseph Kony tai LRA ei ollut mikään uusi tuttavuus, olen aiemmin lukenut LRA:sta ja vastaavista porukoista aika paljon. Jokainen, joka tietää mitään tästä aiheesta, ymmärtää, että lapsisotilaiden käyttäminen kuuluu alueen konflikteihin eikä ole LRA:n harrastama erityistapa. Kapinallisryhmät sieppaavat lapsia joukkoihinsa. Myos ne militiat, joita Invisible Children tukee, koska ne taistelevat LRA:ta vastaan. Moni alueen virallinen johto koostuu entisistä kapinallisista, jotka käyttivät lapsisotilaita. Montaa alueen virallista armeijaa syytetään alaikäisten rekrytoinnista. Afrikkalaisten itsensä kirjoittama ja ohjaama fiktio muuten liittyy yllättävän paljon nimenomaan armeijan riveissä taisteleviin lapsisotilaisiin ja kapinallisryhmien sekä hallitsijoitten välisiin yhteyksiin.
Jos elokuvamateriaali kiinnostaa, niin liberialainen elokuva Johnny Mad Dog on hyvin realistinen kuvaus siitä, mistä tuossa on kysymys. Siinä käsitellään sekä näiden kapinallisjoukkojen synkreettistä shamanismia (kapinallisjoukoilla on omat shamaaninsa ja he uskovat kaikenlaisten amulettien suojelevan itseään), kammottavaa nihilismiä (Kapinallisten iskulause on "Don't wanna die, don't be born!") ja sitä, miten nämä kapinalliset todella voittavat sotansa, valtaavat pääkaupungin ja heidän johtajastaan tulee uusi presidentti.
No, monimutkaiset konfliktit eivät ratkea helposti. Paikallinen ongelma ei oikeasti ole yksi sotaherra, vaan tribalismista johtuva jatkuva eripura ja se, että vallassa oleva heimo syrjii aina muita heimoja. Koko maailmaa epätoivoisesti halaavien länsimaisten clicktivistien voi olla vaikea ymmärtää, että missä tahansa muualla maailmassa ihmisten lojaliteetti ei kohdistu koko maailmaan tai edes omaan kotimaahan, vaan pienempiin yksikoihin: heimoon, klaaniin, sukuun ja niin edelleen. Oletteko ikinä ihmetelleet miksi niin monen primitiivisen heimon termi omalle heimolle on "ihminen"? Tuo saa jostain syystä new-agehtavat rousseaulaiset persoonat aina haltioihinsa, mutta oikeasti se taitaa tarkoittaa sitä, että heimon ulkopuoliset ovat vähän vähemmän kuin ihmisiä...
Oma reaktioni tuohon Kony 2012-videoon oli vahva vastemielisyyden tunne. Kun katselin sitä tunsin oloni hyvin kiusaantuneeksi, vaikka en tiennyt sen tekijoistä mitään. Pääosassa heiluva Jason Russell loi itsestään vastemielistä messias-hahmoa ja toi mieleeni Timothy Treadwellin. Hän käytti myos omaa poikaansa videossa, mitä pidin erityisen moraalittomana, koska poika oli liian nuori päättääkseen itse miten paljon haluaisi olla julkisuudessa ja ylipäätään vastustan lasten käyttämistä vanhempien ideologian puolesta marssimiseen oli kyse sitten pikkupioneereista tai mistä tahansa banderollinheilutuksesta. Lisäksi videon ihmiset vaikuttivat jonkin kultin jäseniltä. Liikaa innokkaita nuoria huitomassa, liian suuria massoja samojen iskulauseiden kanssa, liikaa vakuuttamista, että pystymme pelkällä määrällä ja kadulla säätämisellä muuttamaan maailmaa. Tunnen vaistonomaista vastemielisyyttä tuollaista kuvastoa kohtaan. Tunsin myos omantunnon pistoksen kun taas kerran olin kyyninen ja epäluuloinen muitten ollessa vilpittomästi hyvällä asialla (ystävieni siis, jotka tuota linkkasivat).
No, vaistoni oli nähtävästi oikeassa. Video levisi nopeasti, sai julkkis-kannatusta (mikä pitäisi muuten aina hävittää tulella ja raudalla), kovaa kritiikkiä ja Jason Russell, joko maanisessa ekstaasissa saamastaan julkisuudesta, tai maanisessa paniikissa saamastaan kritiikistä sai psykoottisen kohtauksen ja joutui sairaalaan. Timothy Treadwell-fiilikseni siis oli täysin oikeutettu, kyse on selvästi epävakaasta miehestä ja tähän viittaa hyvin moni piirre hänen kampanjassaan:
-Messiaaninen oman persoonan esilletulo ja varmuus siitä, että Afrikan pelastaminen on hänen harteillaan
-Pakkomielteinen yhteen pahikseen keskittyminen vuosikausiksi - jopa nyt kun Joseph Kony joukkoineen ei enää ole Ugandassa ja konflikti on levinnyt muihin maihin, kuten Sudaniin
-Hurmoksellinen joukkojen yhteenkokoaminen. Tämän huomaa järkeston muista videoista, kummallisesta vallankumoushehkutuksesta ja videossa, jossa aktivistit näyttävät loikkaavan kallionkielekkeeltä mereen...
Kaiken kaikkiaan, Jason Russell vaikuttaa olevan tyypillinen kulttijohtaja in the making ja voin vain toivoa, että hän ei ehdi aiheuttaa liikaa tuhoa vaikutuksille alttiin nuorison parissa, jolle hänen kampanjansa on tarkoitettu. Lukemani perusteella järjesto on kampanjoinut ahkerasti yhdysvaltalaisissa lukioissa ja kollegeissa. On muuten aika erikoista, että vaikka Meksikon huumesodan lopettaminen ei herätä samaa kiihkeyttä nuorisossa, tai täällä Euroopassa Lukashenkon tyrannia. Valko-Venäjä lienee maailman epäseksikkäin diktatuuri, jonka takia länsimainen aktivisti ei oikein jaksa kuin kohottaa kulmakarvaa oudoimpien uutisten sattuessa eteen. Ehkä valkovenäläiset muistuttavat liikaa meitä itseämme ollakseen uskottavia uhreja, kuka tietää.
Yksi asia, joka tästä kaikesta on tullut vielä esille on nykyaikana suosittu ajattelutapa, jonka mukaan epämääräinen ja mahdollisesti vahingollinenkin toiminta on parempaa kuin olla tekemättä mitään. Vaikka Invisible Children ei käyttäisikään lahjoitettuja rahoja sataprosenttisesti oikealla tavalla on se parempi asia kun olla lahjoittamatta Afrikkaan penniäkään. Vaikka he promotoivatkin Yhdysvaltojen interventiota, poseeraavat aseet käsissä sudanilaisten kapinallisten kanssa (jotka muuten myos käyttävät lapsisotilaita), ovat myohässä, koska konflikti ei enää kosketa niin paljon Ugandaa jne, nostavat he kuitenkin konfliktin kollektiiviseen tietoisuuteen ja tämä "awareness" jotenkin pyhittää keinot, virheet, väärän informaation ja mahdolliset haittavaikutuksetkin. He sentään haluavat parantaa maailmaa, vaikka ovatkin vähän väärässä.
Halu parantaa tai muuttaa maailmaa, pelkästään jonkinlainen radikaali toiminta tai aktivismi ei tee kenestäkään hyvää ihmistä - kaikki tuo voi johtaa kammottavaan kaaokseen tai tyranniaan, jota ette voi edes kuvitella. Khmer Rougekin halusi muuttaa maailmaa. Robespierre, joka oli pasifisti ja vastusti orjuutta halusi vain tuhota korruption ja sotakeinottelun. Ja niin edelleen.
Tormäsin tähän argumenttiin männävuotena suunnattomasti halveksimani Zeitgeist-ilmion kanssa. Sen kannattajat vastasivat aina typerän utopiasuunnittelunsa kritiikkiin (vaikka dystopia tuo Venus Project minulle olisi), että "onko sinulla tarjottavana jotakin parempaa vaihtoehtoa, me sentään haluamme luoda paremman maailman". Ei se kuule ihan niinkään mene, että yksi utopia tyrmätään toisella utopialla ja yksi kultti tuhotaan toisella kultilla.
http://www.youtube.com/watch?v=Om17yHZrXtE
Kerrankin peribrittiläinen kyynisyys tuntuu olevan se järkevin asenne. Ainakin nettikampanjoiden kanssa...
Minulle Joseph Kony tai LRA ei ollut mikään uusi tuttavuus, olen aiemmin lukenut LRA:sta ja vastaavista porukoista aika paljon. Jokainen, joka tietää mitään tästä aiheesta, ymmärtää, että lapsisotilaiden käyttäminen kuuluu alueen konflikteihin eikä ole LRA:n harrastama erityistapa. Kapinallisryhmät sieppaavat lapsia joukkoihinsa. Myos ne militiat, joita Invisible Children tukee, koska ne taistelevat LRA:ta vastaan. Moni alueen virallinen johto koostuu entisistä kapinallisista, jotka käyttivät lapsisotilaita. Montaa alueen virallista armeijaa syytetään alaikäisten rekrytoinnista. Afrikkalaisten itsensä kirjoittama ja ohjaama fiktio muuten liittyy yllättävän paljon nimenomaan armeijan riveissä taisteleviin lapsisotilaisiin ja kapinallisryhmien sekä hallitsijoitten välisiin yhteyksiin.
Jos elokuvamateriaali kiinnostaa, niin liberialainen elokuva Johnny Mad Dog on hyvin realistinen kuvaus siitä, mistä tuossa on kysymys. Siinä käsitellään sekä näiden kapinallisjoukkojen synkreettistä shamanismia (kapinallisjoukoilla on omat shamaaninsa ja he uskovat kaikenlaisten amulettien suojelevan itseään), kammottavaa nihilismiä (Kapinallisten iskulause on "Don't wanna die, don't be born!") ja sitä, miten nämä kapinalliset todella voittavat sotansa, valtaavat pääkaupungin ja heidän johtajastaan tulee uusi presidentti.
No, monimutkaiset konfliktit eivät ratkea helposti. Paikallinen ongelma ei oikeasti ole yksi sotaherra, vaan tribalismista johtuva jatkuva eripura ja se, että vallassa oleva heimo syrjii aina muita heimoja. Koko maailmaa epätoivoisesti halaavien länsimaisten clicktivistien voi olla vaikea ymmärtää, että missä tahansa muualla maailmassa ihmisten lojaliteetti ei kohdistu koko maailmaan tai edes omaan kotimaahan, vaan pienempiin yksikoihin: heimoon, klaaniin, sukuun ja niin edelleen. Oletteko ikinä ihmetelleet miksi niin monen primitiivisen heimon termi omalle heimolle on "ihminen"? Tuo saa jostain syystä new-agehtavat rousseaulaiset persoonat aina haltioihinsa, mutta oikeasti se taitaa tarkoittaa sitä, että heimon ulkopuoliset ovat vähän vähemmän kuin ihmisiä...
Oma reaktioni tuohon Kony 2012-videoon oli vahva vastemielisyyden tunne. Kun katselin sitä tunsin oloni hyvin kiusaantuneeksi, vaikka en tiennyt sen tekijoistä mitään. Pääosassa heiluva Jason Russell loi itsestään vastemielistä messias-hahmoa ja toi mieleeni Timothy Treadwellin. Hän käytti myos omaa poikaansa videossa, mitä pidin erityisen moraalittomana, koska poika oli liian nuori päättääkseen itse miten paljon haluaisi olla julkisuudessa ja ylipäätään vastustan lasten käyttämistä vanhempien ideologian puolesta marssimiseen oli kyse sitten pikkupioneereista tai mistä tahansa banderollinheilutuksesta. Lisäksi videon ihmiset vaikuttivat jonkin kultin jäseniltä. Liikaa innokkaita nuoria huitomassa, liian suuria massoja samojen iskulauseiden kanssa, liikaa vakuuttamista, että pystymme pelkällä määrällä ja kadulla säätämisellä muuttamaan maailmaa. Tunnen vaistonomaista vastemielisyyttä tuollaista kuvastoa kohtaan. Tunsin myos omantunnon pistoksen kun taas kerran olin kyyninen ja epäluuloinen muitten ollessa vilpittomästi hyvällä asialla (ystävieni siis, jotka tuota linkkasivat).
No, vaistoni oli nähtävästi oikeassa. Video levisi nopeasti, sai julkkis-kannatusta (mikä pitäisi muuten aina hävittää tulella ja raudalla), kovaa kritiikkiä ja Jason Russell, joko maanisessa ekstaasissa saamastaan julkisuudesta, tai maanisessa paniikissa saamastaan kritiikistä sai psykoottisen kohtauksen ja joutui sairaalaan. Timothy Treadwell-fiilikseni siis oli täysin oikeutettu, kyse on selvästi epävakaasta miehestä ja tähän viittaa hyvin moni piirre hänen kampanjassaan:
-Messiaaninen oman persoonan esilletulo ja varmuus siitä, että Afrikan pelastaminen on hänen harteillaan
-Pakkomielteinen yhteen pahikseen keskittyminen vuosikausiksi - jopa nyt kun Joseph Kony joukkoineen ei enää ole Ugandassa ja konflikti on levinnyt muihin maihin, kuten Sudaniin
-Hurmoksellinen joukkojen yhteenkokoaminen. Tämän huomaa järkeston muista videoista, kummallisesta vallankumoushehkutuksesta ja videossa, jossa aktivistit näyttävät loikkaavan kallionkielekkeeltä mereen...
Kaiken kaikkiaan, Jason Russell vaikuttaa olevan tyypillinen kulttijohtaja in the making ja voin vain toivoa, että hän ei ehdi aiheuttaa liikaa tuhoa vaikutuksille alttiin nuorison parissa, jolle hänen kampanjansa on tarkoitettu. Lukemani perusteella järjesto on kampanjoinut ahkerasti yhdysvaltalaisissa lukioissa ja kollegeissa. On muuten aika erikoista, että vaikka Meksikon huumesodan lopettaminen ei herätä samaa kiihkeyttä nuorisossa, tai täällä Euroopassa Lukashenkon tyrannia. Valko-Venäjä lienee maailman epäseksikkäin diktatuuri, jonka takia länsimainen aktivisti ei oikein jaksa kuin kohottaa kulmakarvaa oudoimpien uutisten sattuessa eteen. Ehkä valkovenäläiset muistuttavat liikaa meitä itseämme ollakseen uskottavia uhreja, kuka tietää.
Yksi asia, joka tästä kaikesta on tullut vielä esille on nykyaikana suosittu ajattelutapa, jonka mukaan epämääräinen ja mahdollisesti vahingollinenkin toiminta on parempaa kuin olla tekemättä mitään. Vaikka Invisible Children ei käyttäisikään lahjoitettuja rahoja sataprosenttisesti oikealla tavalla on se parempi asia kun olla lahjoittamatta Afrikkaan penniäkään. Vaikka he promotoivatkin Yhdysvaltojen interventiota, poseeraavat aseet käsissä sudanilaisten kapinallisten kanssa (jotka muuten myos käyttävät lapsisotilaita), ovat myohässä, koska konflikti ei enää kosketa niin paljon Ugandaa jne, nostavat he kuitenkin konfliktin kollektiiviseen tietoisuuteen ja tämä "awareness" jotenkin pyhittää keinot, virheet, väärän informaation ja mahdolliset haittavaikutuksetkin. He sentään haluavat parantaa maailmaa, vaikka ovatkin vähän väärässä.
Halu parantaa tai muuttaa maailmaa, pelkästään jonkinlainen radikaali toiminta tai aktivismi ei tee kenestäkään hyvää ihmistä - kaikki tuo voi johtaa kammottavaan kaaokseen tai tyranniaan, jota ette voi edes kuvitella. Khmer Rougekin halusi muuttaa maailmaa. Robespierre, joka oli pasifisti ja vastusti orjuutta halusi vain tuhota korruption ja sotakeinottelun. Ja niin edelleen.
Tormäsin tähän argumenttiin männävuotena suunnattomasti halveksimani Zeitgeist-ilmion kanssa. Sen kannattajat vastasivat aina typerän utopiasuunnittelunsa kritiikkiin (vaikka dystopia tuo Venus Project minulle olisi), että "onko sinulla tarjottavana jotakin parempaa vaihtoehtoa, me sentään haluamme luoda paremman maailman". Ei se kuule ihan niinkään mene, että yksi utopia tyrmätään toisella utopialla ja yksi kultti tuhotaan toisella kultilla.
http://www.youtube.com/watch?v=Om17yHZrXtE
Kerrankin peribrittiläinen kyynisyys tuntuu olevan se järkevin asenne. Ainakin nettikampanjoiden kanssa...
torstai 8. maaliskuuta 2012
Ovidius eli julmasta tarinasta kauniita kuvia
Olen parasta aikaa tekemässä yliopistoprojektia, jossa suunnittelen fiktiivisen museonäyttelyn valitsemani teeman ympärille. Näyttelyn esineiston pitää olla Wallace Collectionista, yliopistoni yhteistyomuseosta, jonka tiloissa valtaosa luennoistani pidetään. Wallace Collection on yksi maailman tärkemmistä ranskalaisen 1600-1700-luvun koristetaiteen ja huonekalujen kokoelmista ja mielenkiintoinen matka eurooppalaisen kulttuurin ytimeen. Eurooppalaisen kulttuurin juuret ovat kahdessa eri perinteessä: Kristinuskossa ja Antiikissa. Antiikki innoitti eurooppalaistaiteilijoita Keskiajalta 1900-luvun alkuun asti ja näin suurin osa huonekalujen koriste-aiheista liittyy Antiikin mytologiaan.
Valitsin projektini aiheeksi Ovidiuksen Muodonmuutoksia ja sen, miten sitä on kuvattu koriste-esineissä, huonekaluissa ja kuvataiteissa. Olen jo myos valinnut pitkälti näyttelyni esineet Wallacen kokoelmista: Titianin maalauksen, boulle-tyyppisen poydän, kaappikellon, Sevresin posliinia ja pari arvokasta nuuskarasiaa. Victoria & Albert-museon The Cult of Beauty -näyttelyssä, joka käsitteli 1800-1900-lukujen vaihteen esteetikkoja ihastuin siihen, miten erilaisia taideteoksia ja esineitä oli yhdistelty näyttelytilassa. Tuo tapa laittaa maalaukset, lipastot, keramiikka ja tekstiilit samaan tilaan toimi mielestäni erinomaisesti. Varsinkin keramiikan ohi näyttelyvieraat kävelevät helposti ohi museossa kuin museossa luullen, ettei sillä olisi heille mitään tarjottavaa. Kun teekannut ja maljakot asettelee kauniisti osaksi sisustusta - niinhän ne alunperinkin on laitettu esille - niin niihin alkaa kiinnittää enemmän huomiota.
Omina sivistymättominä aikoinammekin lähes kaikki edes jonkinlaisen yleissivistyksen omaavat tuntevat pari tarinaa Muodonmuutoksista. Ainakin sen, miten Daphne muuttuu laakeripuuksi. Oividius kirjoittaa hyvin visuaalisesti ja aivan herkuttelee tarinoittensa kauniilla yksityiskohdilla ja tuon täytyy olla pääasiallinen syy siihen, miksi hän on ollut niin suosittu taiteilijoiden inspiraationa.
Muodonmuutoksissa ihmiset ja nymfit muuttuvat puiksi, kaisloiksi, kukiksi sekä eläimiksi ja jumalat ottavat erilaisia hahmoja, yleensä moraalisesti epäilyttäviä tarkoitusperiä varten. Toinen muodonmuutos on muutos tarinan henkiloiden yhteiskunnallisessa asemassa - kirjaan on ympätty suuri määrä tunnettua herooista taruperinnettä ja jopa kertomus siitä, miten itsestään Caesarista tuli jumala. Ovidius itse koki melkoisen muodonmuutoksen statuksessaan - hän muuttui suositusta runoilijasta maastakarkotetuksi jonkinlaisen skandaalin takia. Tarinoita ja erilaisia muodonmuutoksia on kirjassa uskomattoman monta, mutta vain muutama niistä ovat valikoituneet suosituksi taiteenaiheeksi. Lisäksi eri aikakausina erilaiset aiheet ovat olleet suosittuja - Renessanssista 1700-luvulle jumalten leikkisät ja julmat rakkausseikkailut olivat suosittu aihe ja sopivat aikakauden mentaliteettiin. Varsinainen uusklassismi taas suhtautui Ovidiukseen usein negatiivisesti koska se ei tarjonnut ihannoidun Antiikin hyveellistä ja jaloa puolta ollenkaan. Rousseau, tuo leppymäton vihamieheni, oli monen uusklassistin idoli ja hänen mukaansa kaikenmaailman lemmenseikkailuja kuvastavat patsaat ja maalaukset opettivat vain huonoa esimerkkiä - niiden sijaan pitäisi korostaa Kreikan ja Rooman tasavalta-aikojen hyveitä ja sankareita. Symbolistit taas käsittelivät mielellään Muodonmuutosten dekadentteja ja kieroja aiheita - Narcissusta rakastumassa omaan kuvaansa, Pygmalionia, Jupiteria ja Semeleä.
Jokainen aikakausi on myos tulkinnut Muodonmuutoksia omalla tavallaan. Keskiajalla siitä loydettiin moraalista ja kristilliseen etiikkaan sopivaa sanomaa (jos tämä tuntuu omituiselta, on syytä pitää mielessä, että omana aikanamme sille on esitetty jopa feminististä tulkintaa). Muuttumatonta ja jumalallista auktoriteettia korostavat ajat varmasti tunsivat myos vetoa siihen, miten tarinoissa aina rankaistiin hybriksestä. Jotkut pitivät Antiikin taiteita täydellisyytenä, johon myohemmän sukupolvet eivät enää ylety, toiset taas vain romanttisena tai kiehtovalla tavalla raakana ja jännittävänä. Tässä tyopoytäni edessä on metrin pino aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Oma mielipiteeni Ovidiuksesta on hyvin ristiriitainen.
En ole erityisemmin nauttinut Muodonmuutosten lukemisesta. Jumalat raiskaamassa naisia on ankea aihe ja olen alkanut tuntemaan lievää vastemislisyyttä kaikkia nainen ja joutsen-kuvia kohtaan. Bacchus on aina tuntunut lähinnä kammottavalta - Rene Girardhan kutsuu häntä teoksessaan Väkivalta ja Pyhä "onnistuneen lynkkauksen jumalaksi" ja tuollaisena hän esiintyy Muodonmuutoksissakin. Jos Ovidius tuntuu rakastavan naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan kuvausta kovasti estetisoiden, on hänen toinen paheensa miehiin kohdistuvalla groteskilla ja graafisella väkivallalla herkutteleminen. Satyyri Marsyaksen rankaiseminen Apollon haastamisesta huilunsoittokilpailuun on tarina, jota ei kannata lukea aterioidessa satyyriparan muuttuessa "yhdeksi suureksi haavaksi" joka nylkee jollakin tavalla itsensä... ja toinen erityisen vastemielinen on tarina Actaeonista ja Dianasta, jossa jumalattaren kylvyssä vahingossa yllättänyt metsästäjä muuttuu riistaksi ja kuolee omien koiriensa raatelemana. Ovidiuksen itsensä mielestä muuten tämä kohtaus on niin erityisen hauska, että hän vitsailee nimeämällä jokaisen noista koirista erikseen ja selostamalla niiden ulkonäkoä aivan kuin esittelisi urheita sotureita ennen jotakin eeppistä taistelua.
En siis voi väittää lukeutuvani Ovidiuksen suurimpiin ihailijoihin. Osalla tarinoista on jonkinlaista kieroa viehätystä, osa on visuaalisesti kiehtovia (olen aina pitänyt puuksi muuttuvaa Daphnea kuvaavista teoksista), mutta siinä se sitten onkin. En juurikaan pidä Muodonmuutoksista mutta pidän niiden inspiroimasta taiteesta. Jopa Actaeonin kohtalo on inspiroinut leikkisää ja kaunista koristetaidetta, joka on niin viehättävää, että pystyn unohtamaan alkuperäisen tarinan empatianpuutteesta kärsivän raakuuden sitä ihaillessani.
Diana ja Actaeon-aiheinen poytä Chinoiserie-vaikutteilla. Eebenpuuta, metalli-ja kilpikonnankuori-upotuksia sekä helmiäistä. Sorkkamaiset jalat ja hyvin pieniä kasveihin ja eläimiin liittyviä yksityiskohtia.
Ajatus muodonmuutoksesta kiehtoo minua myos kirjoittajana ja kuvittajana ja omien koristetaiteiden aiheena. Tässä epätarkka kuva pienestä Daphne-kirjontatyostäni noin kuuden vuoden takaa kun vielä opiskelin tekstiilialaa.
Valitsin projektini aiheeksi Ovidiuksen Muodonmuutoksia ja sen, miten sitä on kuvattu koriste-esineissä, huonekaluissa ja kuvataiteissa. Olen jo myos valinnut pitkälti näyttelyni esineet Wallacen kokoelmista: Titianin maalauksen, boulle-tyyppisen poydän, kaappikellon, Sevresin posliinia ja pari arvokasta nuuskarasiaa. Victoria & Albert-museon The Cult of Beauty -näyttelyssä, joka käsitteli 1800-1900-lukujen vaihteen esteetikkoja ihastuin siihen, miten erilaisia taideteoksia ja esineitä oli yhdistelty näyttelytilassa. Tuo tapa laittaa maalaukset, lipastot, keramiikka ja tekstiilit samaan tilaan toimi mielestäni erinomaisesti. Varsinkin keramiikan ohi näyttelyvieraat kävelevät helposti ohi museossa kuin museossa luullen, ettei sillä olisi heille mitään tarjottavaa. Kun teekannut ja maljakot asettelee kauniisti osaksi sisustusta - niinhän ne alunperinkin on laitettu esille - niin niihin alkaa kiinnittää enemmän huomiota.
Omina sivistymättominä aikoinammekin lähes kaikki edes jonkinlaisen yleissivistyksen omaavat tuntevat pari tarinaa Muodonmuutoksista. Ainakin sen, miten Daphne muuttuu laakeripuuksi. Oividius kirjoittaa hyvin visuaalisesti ja aivan herkuttelee tarinoittensa kauniilla yksityiskohdilla ja tuon täytyy olla pääasiallinen syy siihen, miksi hän on ollut niin suosittu taiteilijoiden inspiraationa.
Muodonmuutoksissa ihmiset ja nymfit muuttuvat puiksi, kaisloiksi, kukiksi sekä eläimiksi ja jumalat ottavat erilaisia hahmoja, yleensä moraalisesti epäilyttäviä tarkoitusperiä varten. Toinen muodonmuutos on muutos tarinan henkiloiden yhteiskunnallisessa asemassa - kirjaan on ympätty suuri määrä tunnettua herooista taruperinnettä ja jopa kertomus siitä, miten itsestään Caesarista tuli jumala. Ovidius itse koki melkoisen muodonmuutoksen statuksessaan - hän muuttui suositusta runoilijasta maastakarkotetuksi jonkinlaisen skandaalin takia. Tarinoita ja erilaisia muodonmuutoksia on kirjassa uskomattoman monta, mutta vain muutama niistä ovat valikoituneet suosituksi taiteenaiheeksi. Lisäksi eri aikakausina erilaiset aiheet ovat olleet suosittuja - Renessanssista 1700-luvulle jumalten leikkisät ja julmat rakkausseikkailut olivat suosittu aihe ja sopivat aikakauden mentaliteettiin. Varsinainen uusklassismi taas suhtautui Ovidiukseen usein negatiivisesti koska se ei tarjonnut ihannoidun Antiikin hyveellistä ja jaloa puolta ollenkaan. Rousseau, tuo leppymäton vihamieheni, oli monen uusklassistin idoli ja hänen mukaansa kaikenmaailman lemmenseikkailuja kuvastavat patsaat ja maalaukset opettivat vain huonoa esimerkkiä - niiden sijaan pitäisi korostaa Kreikan ja Rooman tasavalta-aikojen hyveitä ja sankareita. Symbolistit taas käsittelivät mielellään Muodonmuutosten dekadentteja ja kieroja aiheita - Narcissusta rakastumassa omaan kuvaansa, Pygmalionia, Jupiteria ja Semeleä.
Jokainen aikakausi on myos tulkinnut Muodonmuutoksia omalla tavallaan. Keskiajalla siitä loydettiin moraalista ja kristilliseen etiikkaan sopivaa sanomaa (jos tämä tuntuu omituiselta, on syytä pitää mielessä, että omana aikanamme sille on esitetty jopa feminististä tulkintaa). Muuttumatonta ja jumalallista auktoriteettia korostavat ajat varmasti tunsivat myos vetoa siihen, miten tarinoissa aina rankaistiin hybriksestä. Jotkut pitivät Antiikin taiteita täydellisyytenä, johon myohemmän sukupolvet eivät enää ylety, toiset taas vain romanttisena tai kiehtovalla tavalla raakana ja jännittävänä. Tässä tyopoytäni edessä on metrin pino aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Oma mielipiteeni Ovidiuksesta on hyvin ristiriitainen.
En ole erityisemmin nauttinut Muodonmuutosten lukemisesta. Jumalat raiskaamassa naisia on ankea aihe ja olen alkanut tuntemaan lievää vastemislisyyttä kaikkia nainen ja joutsen-kuvia kohtaan. Bacchus on aina tuntunut lähinnä kammottavalta - Rene Girardhan kutsuu häntä teoksessaan Väkivalta ja Pyhä "onnistuneen lynkkauksen jumalaksi" ja tuollaisena hän esiintyy Muodonmuutoksissakin. Jos Ovidius tuntuu rakastavan naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan kuvausta kovasti estetisoiden, on hänen toinen paheensa miehiin kohdistuvalla groteskilla ja graafisella väkivallalla herkutteleminen. Satyyri Marsyaksen rankaiseminen Apollon haastamisesta huilunsoittokilpailuun on tarina, jota ei kannata lukea aterioidessa satyyriparan muuttuessa "yhdeksi suureksi haavaksi" joka nylkee jollakin tavalla itsensä... ja toinen erityisen vastemielinen on tarina Actaeonista ja Dianasta, jossa jumalattaren kylvyssä vahingossa yllättänyt metsästäjä muuttuu riistaksi ja kuolee omien koiriensa raatelemana. Ovidiuksen itsensä mielestä muuten tämä kohtaus on niin erityisen hauska, että hän vitsailee nimeämällä jokaisen noista koirista erikseen ja selostamalla niiden ulkonäkoä aivan kuin esittelisi urheita sotureita ennen jotakin eeppistä taistelua.
En siis voi väittää lukeutuvani Ovidiuksen suurimpiin ihailijoihin. Osalla tarinoista on jonkinlaista kieroa viehätystä, osa on visuaalisesti kiehtovia (olen aina pitänyt puuksi muuttuvaa Daphnea kuvaavista teoksista), mutta siinä se sitten onkin. En juurikaan pidä Muodonmuutoksista mutta pidän niiden inspiroimasta taiteesta. Jopa Actaeonin kohtalo on inspiroinut leikkisää ja kaunista koristetaidetta, joka on niin viehättävää, että pystyn unohtamaan alkuperäisen tarinan empatianpuutteesta kärsivän raakuuden sitä ihaillessani.
Diana ja Actaeon-aiheinen poytä Chinoiserie-vaikutteilla. Eebenpuuta, metalli-ja kilpikonnankuori-upotuksia sekä helmiäistä. Sorkkamaiset jalat ja hyvin pieniä kasveihin ja eläimiin liittyviä yksityiskohtia.
Ajatus muodonmuutoksesta kiehtoo minua myos kirjoittajana ja kuvittajana ja omien koristetaiteiden aiheena. Tässä epätarkka kuva pienestä Daphne-kirjontatyostäni noin kuuden vuoden takaa kun vielä opiskelin tekstiilialaa.
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Taustamusiikki kirjoittajalle
Moni kirjailija on viime aikoina julkaissut internetissä listoja niistä kappaleista, joita kuuntelee kirjoittaessaan. Musiikkimaku kertoo paljon ihmisestä joten tuollainen on aina kiehtovaa. Koko taustamusiikin idea on myos mielenkiintoinen - esimerkiksi omalla kohdalla pelkkiin hienoihin sanoituksiin keskittyvä musiikki ei sovi ollenkaan, alkaisin vain keskittyä niihin sanoituksiin enkä pystyisi kirjoittamaan.
Yleensä kuuntelen metallia tai neofolkia kirjoittaessani fantasiaa ja aggrotechia ja industrialia kirjoittaessani dystopioitani tai kauhua. Tässä iPodilta loytyvä soittolistani viimeisimmälleni NaNoWriMo-viritykselleni, joka on siis dystooppinen primitiivisiin eko-yhdyskuntiin liittyvä välillä hyvin raaka ja välillä taas pohdiskeleva tarina.
Playlist Nano:
Covenant - Like tears in the rain
Covenant - Wasteland
Destroid - Into the deepest dark
Diorama - Synthesize me
Diorama - No tears
Ice Ages - Far gone light
Ice Ages - From grey to...
Kirlian Camera - Coroner's sun
Kirlian Camera - Days to come
Mind.in.a.box - Beyond the world
November Process - Define friend
Wynardtage - Deep red
Wynardtage - Cutting down
Project Pitchfork - Tempest
Project Pitchfork saakoon muuten erityismaininnan - tuo idealistis-naiivi saksalaispoppoo oli suuri inspiraation lähde tarinalleni: tarinani nimi on "Vihreä Maailma" heidän kappaleensa "Green World" mukaan ja siteeraan ensimmäisellä sivulla heidän kappalettaan "Conjure" joka alkaa sanoilla:
I want to be a creature before humanity is on earth no hate, no wars, no ignorance, no force
Ja antoihan alkuperäisen idean koko tarinalle itse Morrissey (jota en itse kuuntele ollenkaan) sanomalla, että broilerien teurastus on suurempi rikos kuin Norjan joukkomurha tjsp. Tuon jälkeen leikittelin koko kesän ajatuksilla siitä millainen olisi yhteiskunta, jossa kaikki ajattelisivat tuolla tavoin. Tarinan ensimmäinen kohtaus syntyi aivan itsestään: kaksi poikaa nälkää näkevässä siirtokunnassa, poimimassa syotäviksi kelpaavia kasveja viidakosta ja toinen heistä sieppaa joenrannasta kalan ja näin heistä kummastakin tulee lainsuojattomia.
lauantai 3. maaliskuuta 2012
Ylistyslaulu Charles Maturinille
Nyt kun olen saanut taas käsiini uuden Charles Maturinin romaanin on syytä kirjoittaa jälleen kerran lähes t
äysin kritiikiton ylistyslaulu tuolle eksentriselle irlantilaispapille ja kauhukulttuurin uranuurtajalle. Charles Maturin on ehdottomasti suosikkikirjailijani ja Melmoth the Wanderer suosikkikirjani, jonka luen kerran vuodessa suurella hartaudella.
äysin kritiikiton ylistyslaulu tuolle eksentriselle irlantilaispapille ja kauhukulttuurin uranuurtajalle. Charles Maturin on ehdottomasti suosikkikirjailijani ja Melmoth the Wanderer suosikkikirjani, jonka luen kerran vuodessa suurella hartaudella.
Olen sanonut tämän ennenkin, ja uusin loytoni, romaani nimeltä The Fatal Revenge vain vahvistaa näkemystäni - Maturin ei ole hyvä kirjailija, vaikka onkin suosikkini. Hän tarjoaa enemmän mysteeriä kuin ratkaisua tai selityksiä, jättää juonenpätkiä roikkumaan ja sotkeutuu useaan otteeseen omaan kirjalliseen näppäryyteensä. Hänen tarinoitaan ei missään tapauksessa voi arvioida kirjallisuuskritiikin keinoin. Niitä on pikemminkin pidettävä jonkinlaisina huumeina, jotka toimivat täydellisesti yhdistettynä oikeaan tunnelmaan, ympäristoon ja mielentilaan. Kun luin ensimmäistä kertaa Melmothia olin ajaa junassa pysäkkini ohi.
Olen nyt lukenut Maturinilta kolme teosta - Melmothin niin moneen kertaan, että osaan sen hienoimmat kohdat ulkoa, lyhyen tarinan nimeltä The Leixlip Castle sekä Melmothia vanhempaa, vuonna 1807 julkaistua The Fatal Revengea, jota olen päässyt nyt puoliväliin. Maturin kirjoittaa tiiviisti ja jo yhteen lukuun mahtuu niin paljon ihmeellisyyksiä, että kirjasta saa parhaimman nautinnon irti lukemalla sitä hitaasti, aina luvun kerrallaan. Mitä tahansa muuta Maturinista sanookin, juonen takia näitä juttuja ei lueta eikä lukijalla ole syytä kiirehtiä.
Jo senkin takia Maturin on omassa sydämmessäni hyvän ja pahan kirjallisuuden tuolla puolen, että sen analysoiminen mikä hänen tarinoistaan tekee niin kiehtovia on lähes mahdotonta. Kymmenen muutakin eksentrikkoa rustasivat oman aikansa kauhu-bestsellereitä 1770-1820-välillä ja käyttivät pitkälti samoja tropeita: katolisen kirkon pahuutta (joka aina vetoaa brittiyleisoon ja brittejähän nämä kirjailijat olivat), sukusalaisuuksia, rapistuvia linnoja ja rappeutuvia aatelissukuja, hiukan ylikierroksilla käyviä nuorukaisia ja liioitellun kauniita ja herkästi pyortyviä neitosia. Jotain Radcliffea, oman aikansa suosikkia, olen lukenut pitkin hampain ihan vain yleissivistyksen takia ja idolini Horace Walpolen The Castle of Otranto, kaikkien goottikauhujen esi-isä, nyt on lukukelvotonta roskaa jossa Walpole ei ole käyttänyt uskomattomia kirjoittajanlahjojaan ollenkaan. Maturinin tarinoissa on inkvisitiota, välillä kiusalliseksi käyvää antipapistista paatosta ja kiihkoprotestanttista saarnaamista (mieheltä on muuten julkaistu saarnakokoelmakin), luostarin tyrmiä ja hän sijoittaa usein tarinansa Etelä-Eurooppaan joka ei goottiuniversumissa juurikaan eroa vaikka Talebanin Afganistanista. Maturinin tarinoissa on vaeltavia juutalaisia, sielunsa Paholaiselle myyneitä antisankareita, salaperäisiä riittejä harjoittavia maalaiseukkoja - emme siis ole kovinkaan ainutlaatuisten teemojen äärellä.
Mutta jotenkin Maturin kirjoittaa sillä tavalla, että lukija aivan näkee tapahtumat silmiensä edessä. Hän yhdistää äärimmäisten tunnetilojen kuvailun uhkaavaan maisemaan ja käyttää dialogia tavalla, joka vahvistaa tarinan visuaalisuudesta ja kiihkeästä sävystä johtuvaa todellisuuspakoista olotilaa. Melmothin raivokkaat monologit jäävät kummittelemaan lukijan mieleen pitkäksi aikaa, se miten hän vuorotellen yrittää turmella, uhkailla ja sitten taas suojella uhriaan Isidoraa, jonka viimeiset sanat kaikkien hänen kokemiensa kauhujenkin jälkeen ovat "Paradise? will he be there?".
Maturin myos jäsentää tarinansa tavalla, joka edelleen sumentaa lukijan aivoja. Mikään ei tunnu etenevän kronologisesti, välillä hypitään sulavasti vuosisadasta toiseen, epäluotettavat kertojaäänet vaihtuvat ja välillä lukija tutkii muka puoliksi homehtunutta käsikirjoitusta ja sen takia tekstistä puuttuu kokonaisia lauseita... Melmothia hiukan selkeämpi ja kronologisempi Fatal Revengekin käyttää näitä keinoja: siinä vuorottelee traditionaalinen kerronta kirjeromaanin kanssa ja välillä tarinaan sotkeutuu runonpätkiä, lauluja ja aivan sekopäistä selitystä, josta lainaan pienen pätkän:
It spake at length in a kind of strange rhyme, which though I did not understand, I cannot forget: among other things it said-
There is another of us here,
And we two dwell alone,
The raven that meets us, back doth fly,
And the she-wolf looketh ghastily
When she sees us by the moon...
Omana aikanaan Maturin oli ehkä tunnetumpi näytelmäkirjailijana, ja saatan piakkoin tilata myos hänen käsikirjoituksensa Amazonilta. Ehkä jopa sen saarnakokoelman, kuka tietää? Maturin oli suosittu koko 1800-luvun ajan ja teki suuren vaikutuksen sekä oman aikansa romantikkoihin, että myohempien aikojen symbolisteihin ja surrealisteihin. 1800-luvulta 1900-luvun alkuun hän oli niin tunnettu, että Honore de Balzac kirjoitti aiheesta parodisen jatko-osan Melmoth Reconciled (omistan tämänkin teoksen mutta en ole saanut vielä luettua sitä - nähtävästi idea on sellainen, että jos alkuperäisteoksessa mitkään kauhut eivät saaneet Melmothin uhreja suostumaan hänen ehdotukseensa, niin Balzacin versiossa tylsistynyt toimistomyyrä on vähän innokkaampi suostumaan kohtalokkaaseen ehdotukseen) ja Oscar Wilde, joka oli kaukaista sukua Maturinille, käytti maanpakolaisvuosinaan jossain vaiheessa nimeä "Sebastian Melmoth".
Minulle Melmoth on ollut valtava kirjallinen inspiraatio. Vaikka tarinani perustuvat omaan mytologiaani, niissä kummittelee myos mystinen, usealla vuosisadalla esiintyvä mies nimeltä Jehan Marot ja aika monessa tarinassani Maturinin vaikutus on niin huomattava, että jos kyseessä olisi tunnetumpi kirjailija, saisin ehkä kritiikkiä omaperäisyyden puutteesta. Melmoth-vaikutteet ovat selvät jopa juuri kirjoittamassani barbaaritarinassa, vaikka sen juonella, ympäristollä tai tunnelmalla ei ole yhteistä Maturinin romaanin kanssa. Vielä opiskellessani tekstiilialaa suunnittelin jopa printtisarjan nimeltä "Melmoth".
Osa Maturinin kiehtovuudesta johtuu varmasti hänen tuntemattomuudestaan. Sain aikanaan Tampereen Akateemisen kirjapaupan hankkimaan opuksen hyllyynsä, mutta se ei kerta kaikkiaan ole sen luokan kauhua, joka keräisi innokkaita nykylukijoita. Melmoth ei siis ole kokenut myohemmän goottikauhun hahmojen kärsimää latistusoperaatiota, jossa yliluonnollisista pahiksista tulee poikaystäväkandidaatteja ja naisten viihdelukemiston vakiomateriaalia. Vaikeasti avautuva ja vanhahtava tyyli, nykystandardeilla suvaitsematon asenne ja loputtomat viitteet klassikoihin, jotka oma aikamme on unohtanut kokonaan estää kirjaa tavoittamasta laajaa lukijakuntaa. Lisäksi sitä ei ole ikinä filmattu elokuvaksi tai tv-sarjaksi. Siitä ei ole internetissä liikkeellä edes vanhoja kuvituksia ja kansiksi valitaan aina joku pelottavanoloinen vanha maalaus. Siitä on useita painoksia, mutta silti se tuntuu harvojen ja valittujen varjelemalta aarteelta jota filmistudiot tai tv-sarjojen käsikirjoittajat eivät tule milloinkaan pilaamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)