Okakura Kakuzon The Book of Tea on pitkä essee kolmesta suosikkiaiheestani: historiasta, traditiosta ja teestä. Latasin tämän 1906 kirjoitetun klassikon Kindleeni ja luin sitä muuttokiireiden keskellä mieheni katsoessa jotakin hermoja kiristävää dokumenttia black metal-musiikista. Ei siis kaikista meditatiivisin momentti, mutta silti tämä kirja toimi kuin taika ja sai minut unohtamaan hetkeksi kiireeni ja vei minut maailmaan, jonne kuljetaan japanilaisen puiston läpi graniittilyhtyjen reunustamia astuinkiviä pitkin.
Tee on yksi elämäni suurimmista nautinnoista. Tutkin erimaalaisia ja erimakuisia teelaatuja, luen niiden historiasta, tarkkailen millainen tee sopii mihinkin aikaan päivästä, kulutan kymmeniä kuppeja teetä halvasta muruteestä huolella haudutettuun irtoteehen ja käytän joskus termiä "tee-ekstaasi". Okakura Kakuzo jakaa rakkauteni tuota juomaa kohtaan. Hän oli omana aikanaan sivistynyt kulttuuri-asiantuntija, joka kirjoitti teoksensa englanniksi, ulkomaista yleisoä silmälläpitäen. Tämän takia kirja on hiukan epätasainen sekoitus universaalia viisautta, ajatuksia herättäviä tarinoita, kauniita kuvia ja länsimaihin kohdistuvaa kritiikkiä, joka varmasti tekee vaikutuksen kaikkea eksoottista ihailevaan rousseaulaiseen tyyppiin, mutta osoittaa sen, että länsimaiden klassinen traditio ei ole avautunut kirjoittajalle ollenkaan. Aluksi tämä häiritisi minua melkoisesti, mutta sitten laitoin tuon kirjoitusajankohdan piikkiin - Okakura Kakuzo kirjoitti aikakaudella jolloin eurooppalaiset itsekään eivät enää välittäneet klassisesta traditiosta muuta kuin hyvin pinnallisessa koristelumielessä. Palaan myohemmin siihen kohtaan, joka paljastaa tuon aukon kirjoittajan, ja ehkä myos hänen länsimaisten kontaktiensa sivistykessä.
Kirjassa on niin paljon kauniita ja ajatuksia herättäviä kohtia, että voisin siteerata sitä loputtomiin. Jo ensimmäisellä sivulla teen filosofista ja spirituaalista puolta avataan näillä sanoilla:
Teaism is a cult founded on the adoration of the beautiful among the sordid facts of everyday existence. It is essentially a worship of the Imperfect, as it is a tender attempt to accomplish something possible in this impossible thing we call life
Kirjan ensimmäinen luku ei ole sieltä rakentavimmasta päästä - aluksi luetellaan länsimaisten stereotypioita aasialaisista ja toisinpäin. Tuo kaikki on aina ikävystyttävää, mutta onneksi Okakura Kakuzo pelastaa maineensa silmissäni paljastamalla myos tietävänsä paljon eurooppalaisesta teehistoriasta ja teehen liittyvästä romantiikasta. Liittyyhän tee jopa Yhdysvaltojen itsenäisyystaisteluun! Luvun lopussa kirjoittaja tulkitsee teen hiukan surumielisenä sinä asiana, joka lähentää näitä välillä sotatantereilla kohtaavia mantereita:
Perhaps nowadays it is our demure contemplation of the Imperfect that the West and the East can meet in mutual consolation
Tätä seuraa mielenkiintoinen osio teen historiasta - miten sitä ensin valmistettiin kakuiksi, sitten vispattavaksi jauhoksi (kuten vieläkin teeseremoniassa) ja lopulta haudutettavaksi. Tämä kaikki vaikutti myos keramiikkatyylien kehitykseen - keramiikka on siitä erikoinen asia omalla kohdallani, että tiedän hyvin paljon länsimaisesta keramiikasta, mutta se ei juurikaan vetoa minuun estettisesti, toisin kuin japanilainen keramiikka, josta pidän paljon enemmän. Historialukua seuraa teetä taoismin ja zen-filosofian kautta tulkitseva luku.
Sitten seuraa suosikkini, eli teeseremonian eri elementtejä: teehuoneen arkkitehtuuria ja ympäristoä, sen koristelua, kuvataidetta ja kukka-asetelmia käsittelevät luvut. Jo alku naurattaa suomalaista:
To European architects brought up on the traditions of stone and brick construction, our Japanese method of building with wood and bamboo seems scarcely worthy to be ranked as architecture.
Niin. Ihmeellistä, että jotkut jossain eksoottisessa maassa rakentavat puusta! Mutta täytyy tietenkin pitää mielessä, että Suomi ja Skandinavia (ja Baltia, Venäjä...no, onhan näitä) ovat arkkitehtuuriltaan hyvin erilaisia kuin Manner-Eurooppa. Täällä Englannissa puutalot todellakin ovat jotain ihmeellistä, uusi muoti, joka assosioituu nykyajan ekoasumiseen.
Teehuone on taidokas yhdistelmä vaatimattomuutta ja esteettisyyttä - jo sinne johtavien askelmien täytyy kuvastaa tavoiteltua esteettistä elämystä. Teehuone on pieni - ehkä 1700-luvun eurooppalaisen kabinetit, nuo kartanonomistajien yksityiset harrastus-ja rentoutumishuoneet saivat inspiraatiota Aasian teemajoista? Kirjoittaja pohtii Japanin arkkitehtuurin vaiheita, mennyttä suuruutta ja nykyistä esteettisyyden puutetta ja voin täydestä sydämestä yhtyä hänen toiveeseensa:
Would that we loved the ancients more and copied them less!
Teehuoneen sisustuksessa on tärkeätä välttää samojen aiheiden ja värien toistoa. Jos koristeena on eläviä kukkia, ei huoneessa saa olla maalausta joka esittää kukkia. Teekannu ja kuppi eivät saa olla samanvärisiä.
Tätä kohtaa seuraa kirjan omituisin vertailu Idän ja Lännen välillä ja se, joka mielestäni paljastaa kirjoittajan, ja ehkä hänen länsimaisten tuttaviensakin (jos nämä eivät kerta ole valistaneet kirjoittajaa asian suhteen) tietämättomyyden eurooppalaisesta klassisesta traditiosta. Se, että länsimaissa pyrittiin klassisessa arkkitehtuurissa symmetriaan nyt on itsestäänselvyys, me jälkipolvet ihmettelemme "sokeita" ikkunoita ja ovia jotka kartanoissa eivät johda mihinkään. Mutta tämä:
Many a time have we sat at a festive board contemplating, with a secret shock to our digestion, the representation of ambudance on the dining-room walls. Why these pictured victims of chase and sport, the elaborate carvings of fishes and fruit?
Kirjoittajan mieleen ei sitten tullut ottaa selvillä tämän tradition juuria, vaikka hän itse syyttää länsimaisia siitä, että nämä eivät ymmärrä hänen kulttuuriaan. Tuohon on montakin vastausta: metsästys osana aristokratian kulttuuria, huoneiden distribuutio, johon liittyy se, että nuo paljon parjatut stucco-ja puukoristeet paljastavat symboliikan ja kuvaston avulla huoneen funktion - samalla tavalla kuin japanilaisessa traditiossa kyse on esteettisestä elämyksestä, joka vaatii sen ymmärtämistä, vaikka tavoitteet ovatkin täysin erilaiset. Oli Eurooppalainen klassinen tyyli sitten nykykatsojan mieleen tai ei, soisin ihmisten pyrkivän ymmärtämään sitä ja arvostamaan sen pyrkimyksiä.
Tätä seuraa mielenkiintoinen luku kuvataiteista. Siitä millaisia tunteita taide herättää katsojassa. Massojen taideharrastuksen pinnallisuus herättää vastustusta - mieleen tulee se, miten Louvressa kaikki parveilevat Mona Lisan luo ja kävelevät suoraa muiden Renessanssiaarteiden ohi.
It must be regretted that so much of the apperent enthusiasm for art at the present day has no foundation in real feeling. In this democratic age of ours men clamour fr what is popularly considered the best, regardless of their feelings. They want the costly, not the refined, the fashionable, not the beautiful.
Seuraava luku on omistettu teehuoneen kukka-asetelmille. Tämäkin alkaa hiukan ärsyttävällä tavalla - ensin kirjoittaja suree katkaistujen kukkien "uhraamista" ja tietenkin moittii länsimaista tapaa koristella kukilla. Siinä vaiheessa kun kirjoittaja siteeraa Keisarinna Komion runoa siitä, miten hänen kukan katkova kätensä saastuttaa kukkaa ja miten hän tarjoaa kukan kaikille historian Buddhille, oma kärsivällisyyteni itämaisen viisauden suhteen alkoi riippua viimeisen langan varassa. Tapansa mukaan kirjoittaja kuitenkin vetää takaisin sanomalla, että ei kannata olla liian sentimentaalinen.
Kukat on syytä valita vuodenajan mukaan sitä mielessäpitäen mitä vuodenaikaa me odotamme. Lopputalvella kukat kertovat alkavasta keväästä ja niin edelleen. Kukat yhdistetään kuvataiteisiin ja suitsukkeeseen ja nämä yhdessä muodostavat kauniin kokonaisuuden.
Japanissa on vieläkin teehuoneita ja maassa vieraillessa eurooppalainen huomaa aina, miten paljon japanilaiset vielä kunnioittavat traditioitaan. He tuntevat menneisyytensä - samoin kuin kiinalaiset, ja yhdistävät sen vaivattomasti nykyaikaan. Kumpikin on tärkeä osa identiteettiä, kumpaakaan ei hylätä toisen puolesta. Tämä on asia, jota itse kadehdin aasialaisissa, on surullista, miten eurooppalainen traditio on kadonnut lähes kokonaan. Samalla tavalla kuin kirjan japanilainen kirjoittaja, nykyinen eurooppalainen kulkee kotimaansa arkkitehtuurin keskellä ymmärtämättä sitä. Traditio ei tarkoita täydellistä takertumista menneeseen, talojen muuttumista museoksi tai kaiken modernin hylkäämistä - ei mitään sellaista, mitä eksentrikot harrastivat 1800-luvulla sulkeutuessaan kartanoihinsa edellisen vuosisadan taideaarteiden keskelle. Kyse on elävästä suhteesta yksilon ja ympäriston välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti