Harva meistä onnistui välttymään Kony 2012-videolta viime viikolla. (En linkitä sitä tässä, koska en halua olla omalta osaltani vastuussa sen leviämisestä). Amerikkalainen hyväntekeväisyysjärjesto julkaisi nettilevitykseen LRA:n kapinallisjoukon johtajan pidättämisen puolesta kampanjoivan puolituntisen materiaalia, jonka kutsuminen manipulatiiviseksi propagandaksi olisi kohteliaisuus sen tekijoitä kohtaan. Useampi kaverini linkitti tuota Facebookissa ja se nähtävästi levisi hämmästyttävän nopeasti, pääsi uutisiin ja lopulta joutui kritiikin kohteeksi monestakin eri syystä. Videon takana olevaa järjestoä nimeltä Invicible Children, syytettiin taloudellisesta epärehellisyydestä. Jotkut ugandalaiset kommentoijat syyttivät videota ja, ärsyttävää kyllä, koko Läntistä kulttuuripiiriä, Valkoisen Miehen taakasta. Parhaat kriitikoista kuitenkin puuttuivat videon varsinaiseen ongelmaan: se ei antanut kovinkaan tarkkaa tai paikkaansa pitävää informaatiota tuosta konfliktista, johon LRA ja Joseph Kony on osallinen. Kyse ei ole nimittäin Ugandan sisällissodasta, vaan koko lähialuetta koskevasta heimo/kapinallissodasta, jossa monet LRA-tyyppiset ryhmät ovat olleet mukana huseeraamassa jo pidemmän aikaa.
Minulle Joseph Kony tai LRA ei ollut mikään uusi tuttavuus, olen aiemmin lukenut LRA:sta ja vastaavista porukoista aika paljon. Jokainen, joka tietää mitään tästä aiheesta, ymmärtää, että lapsisotilaiden käyttäminen kuuluu alueen konflikteihin eikä ole LRA:n harrastama erityistapa. Kapinallisryhmät sieppaavat lapsia joukkoihinsa. Myos ne militiat, joita Invisible Children tukee, koska ne taistelevat LRA:ta vastaan. Moni alueen virallinen johto koostuu entisistä kapinallisista, jotka käyttivät lapsisotilaita. Montaa alueen virallista armeijaa syytetään alaikäisten rekrytoinnista. Afrikkalaisten itsensä kirjoittama ja ohjaama fiktio muuten liittyy yllättävän paljon nimenomaan armeijan riveissä taisteleviin lapsisotilaisiin ja kapinallisryhmien sekä hallitsijoitten välisiin yhteyksiin.
Jos elokuvamateriaali kiinnostaa, niin liberialainen elokuva Johnny Mad Dog on hyvin realistinen kuvaus siitä, mistä tuossa on kysymys. Siinä käsitellään sekä näiden kapinallisjoukkojen synkreettistä shamanismia (kapinallisjoukoilla on omat shamaaninsa ja he uskovat kaikenlaisten amulettien suojelevan itseään), kammottavaa nihilismiä (Kapinallisten iskulause on "Don't wanna die, don't be born!") ja sitä, miten nämä kapinalliset todella voittavat sotansa, valtaavat pääkaupungin ja heidän johtajastaan tulee uusi presidentti.
No, monimutkaiset konfliktit eivät ratkea helposti. Paikallinen ongelma ei oikeasti ole yksi sotaherra, vaan tribalismista johtuva jatkuva eripura ja se, että vallassa oleva heimo syrjii aina muita heimoja. Koko maailmaa epätoivoisesti halaavien länsimaisten clicktivistien voi olla vaikea ymmärtää, että missä tahansa muualla maailmassa ihmisten lojaliteetti ei kohdistu koko maailmaan tai edes omaan kotimaahan, vaan pienempiin yksikoihin: heimoon, klaaniin, sukuun ja niin edelleen. Oletteko ikinä ihmetelleet miksi niin monen primitiivisen heimon termi omalle heimolle on "ihminen"? Tuo saa jostain syystä new-agehtavat rousseaulaiset persoonat aina haltioihinsa, mutta oikeasti se taitaa tarkoittaa sitä, että heimon ulkopuoliset ovat vähän vähemmän kuin ihmisiä...
Oma reaktioni tuohon Kony 2012-videoon oli vahva vastemielisyyden tunne. Kun katselin sitä tunsin oloni hyvin kiusaantuneeksi, vaikka en tiennyt sen tekijoistä mitään. Pääosassa heiluva Jason Russell loi itsestään vastemielistä messias-hahmoa ja toi mieleeni Timothy Treadwellin. Hän käytti myos omaa poikaansa videossa, mitä pidin erityisen moraalittomana, koska poika oli liian nuori päättääkseen itse miten paljon haluaisi olla julkisuudessa ja ylipäätään vastustan lasten käyttämistä vanhempien ideologian puolesta marssimiseen oli kyse sitten pikkupioneereista tai mistä tahansa banderollinheilutuksesta. Lisäksi videon ihmiset vaikuttivat jonkin kultin jäseniltä. Liikaa innokkaita nuoria huitomassa, liian suuria massoja samojen iskulauseiden kanssa, liikaa vakuuttamista, että pystymme pelkällä määrällä ja kadulla säätämisellä muuttamaan maailmaa. Tunnen vaistonomaista vastemielisyyttä tuollaista kuvastoa kohtaan. Tunsin myos omantunnon pistoksen kun taas kerran olin kyyninen ja epäluuloinen muitten ollessa vilpittomästi hyvällä asialla (ystävieni siis, jotka tuota linkkasivat).
No, vaistoni oli nähtävästi oikeassa. Video levisi nopeasti, sai julkkis-kannatusta (mikä pitäisi muuten aina hävittää tulella ja raudalla), kovaa kritiikkiä ja Jason Russell, joko maanisessa ekstaasissa saamastaan julkisuudesta, tai maanisessa paniikissa saamastaan kritiikistä sai psykoottisen kohtauksen ja joutui sairaalaan. Timothy Treadwell-fiilikseni siis oli täysin oikeutettu, kyse on selvästi epävakaasta miehestä ja tähän viittaa hyvin moni piirre hänen kampanjassaan:
-Messiaaninen oman persoonan esilletulo ja varmuus siitä, että Afrikan pelastaminen on hänen harteillaan
-Pakkomielteinen yhteen pahikseen keskittyminen vuosikausiksi - jopa nyt kun Joseph Kony joukkoineen ei enää ole Ugandassa ja konflikti on levinnyt muihin maihin, kuten Sudaniin
-Hurmoksellinen joukkojen yhteenkokoaminen. Tämän huomaa järkeston muista videoista, kummallisesta vallankumoushehkutuksesta ja videossa, jossa aktivistit näyttävät loikkaavan kallionkielekkeeltä mereen...
Kaiken kaikkiaan, Jason Russell vaikuttaa olevan tyypillinen kulttijohtaja in the making ja voin vain toivoa, että hän ei ehdi aiheuttaa liikaa tuhoa vaikutuksille alttiin nuorison parissa, jolle hänen kampanjansa on tarkoitettu. Lukemani perusteella järjesto on kampanjoinut ahkerasti yhdysvaltalaisissa lukioissa ja kollegeissa. On muuten aika erikoista, että vaikka Meksikon huumesodan lopettaminen ei herätä samaa kiihkeyttä nuorisossa, tai täällä Euroopassa Lukashenkon tyrannia. Valko-Venäjä lienee maailman epäseksikkäin diktatuuri, jonka takia länsimainen aktivisti ei oikein jaksa kuin kohottaa kulmakarvaa oudoimpien uutisten sattuessa eteen. Ehkä valkovenäläiset muistuttavat liikaa meitä itseämme ollakseen uskottavia uhreja, kuka tietää.
Yksi asia, joka tästä kaikesta on tullut vielä esille on nykyaikana suosittu ajattelutapa, jonka mukaan epämääräinen ja mahdollisesti vahingollinenkin toiminta on parempaa kuin olla tekemättä mitään. Vaikka Invisible Children ei käyttäisikään lahjoitettuja rahoja sataprosenttisesti oikealla tavalla on se parempi asia kun olla lahjoittamatta Afrikkaan penniäkään. Vaikka he promotoivatkin Yhdysvaltojen interventiota, poseeraavat aseet käsissä sudanilaisten kapinallisten kanssa (jotka muuten myos käyttävät lapsisotilaita), ovat myohässä, koska konflikti ei enää kosketa niin paljon Ugandaa jne, nostavat he kuitenkin konfliktin kollektiiviseen tietoisuuteen ja tämä "awareness" jotenkin pyhittää keinot, virheet, väärän informaation ja mahdolliset haittavaikutuksetkin. He sentään haluavat parantaa maailmaa, vaikka ovatkin vähän väärässä.
Halu parantaa tai muuttaa maailmaa, pelkästään jonkinlainen radikaali toiminta tai aktivismi ei tee kenestäkään hyvää ihmistä - kaikki tuo voi johtaa kammottavaan kaaokseen tai tyranniaan, jota ette voi edes kuvitella. Khmer Rougekin halusi muuttaa maailmaa. Robespierre, joka oli pasifisti ja vastusti orjuutta halusi vain tuhota korruption ja sotakeinottelun. Ja niin edelleen.
Tormäsin tähän argumenttiin männävuotena suunnattomasti halveksimani Zeitgeist-ilmion kanssa. Sen kannattajat vastasivat aina typerän utopiasuunnittelunsa kritiikkiin (vaikka dystopia tuo Venus Project minulle olisi), että "onko sinulla tarjottavana jotakin parempaa vaihtoehtoa, me sentään haluamme luoda paremman maailman". Ei se kuule ihan niinkään mene, että yksi utopia tyrmätään toisella utopialla ja yksi kultti tuhotaan toisella kultilla.
http://www.youtube.com/watch?v=Om17yHZrXtE
Kerrankin peribrittiläinen kyynisyys tuntuu olevan se järkevin asenne. Ainakin nettikampanjoiden kanssa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti